ANALOGI-sivusto:

Seurakuntien
sivuille:

Muita linkkejä:

Kirkon kentältä

Tällä palstalla on mahdollista kirjoittaa kirkon ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä omalla nimellä. Analogin lukijat voivat kommentoida myös painetun lehden sisältöä tai palstalla olevia kirjoituksia. Kyseessä on kokeilu, jolla selvitetään verkkolehtityyppisen julkaisun mahdollisuuksia Analogin julkaisijayhteisön piirissä. Kaikki palstan tekstit kulkevat normaalin toimituksellisen käsittelyn kautta ennen julkaisemista.

Erään puhelinoperaattorin TV-mainos päättyy luritukseen "Mitä sinulle kuuluu..?" Mielessäni olen lisännyt siihen sulkeissa olevan sanan, jolloin lauseen merkitys muuttuu täysin toiseksi. Niin pienestä on kommunikaatio joskus kiinni.

Ovatko seurakunnat oikeasti kiinnostuneita, mitä niiden jäsenille kuuluu?

Mikkelissä ja Varkaudessa ortodoksiseurakunnat ryhtyivät syksyllä selvittämään jäsenten kuulumisia. Tehtiin kysely, jossa tiedusteltiin seurakuntalaisten toiveita ja odotuksia sekä halukkuutta vapaaehtoistyöhön. Tavoitteena on lähentää jäsenten suhdetta seurakuntaan.

Mikkelissä kysely toteutettiin pääosin puhelimitse soittamalla 350 seurakuntalaiselle eli noin joka kolmannelle. Varkaudessa jäseniä lähestyttiin postin välityksellä. Tuloksia molemmista kyselyistä on luvattu kertoa alkuvuoden aikana.

Mikkelin ja Varkauden aktiivisuus ansaitsee reilun tunnustuksen. Nämä kaksi piskuista seurakuntaa toteuttivat sen, mitä kirkolliskokous pari vuotta sitten edellytti tehtäväksi koko kirkon osalta. Aloite jäsenkyselystä hyväksyttiin kirkolliskokouksessa ja rahakin siihen varattiin, mutta hanke hautautui vähin äänin.

Eikö kirkkoa kiinnosta, mitä sen jäsenille kuuluu? Eivätkö hälytyskellot ala soida vieläkään, vaikka jäsenet suurin joukoin äänestävät jaloillaan?

Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä väheni viime vuonna jo toistamiseen 2010-luvulla. Jäsenmäärä laski nyt myös Helsingin hiippakunnan alueella sekä Helsingin seurakunnassa, joka on toiminut vuosikymmeniä kirkon väestönkasvun veturina. Mitähän vastatoimia on suunnitteilla vai todetaanko kuten kiekkohaastatteluissa, että "pelataan vaan omaa peliä ja katsotaan mihin se riittää".

Tuskinpa moni ortodoksi löisi luuria korvaan, jos omasta seurakunnasta soitettaisiin. Päinvastoin. Sehän osoittaisi, että kirkko on kiinnostunut jäsenistään.

Moni pienempi seurakunta on jo vuosikausia hukannut peliaikaa ja on taloudellisesti ajautunut jatkoajalle. Kiekkoa seuraavat tietävät, että siellä voi dottaa äkkikuolema.

Mikko Junes

LUE: Helsingin hiippakunnan väestönkasvu tyrehtyi

Jo parisen vuotta kirkkokansa on ihmetellyt, mikä uuden nuottiliturgian teksteissä on vialla, kun ne eivät tahdo istua kuorolaisten suuhun. Omat epäilyni heräsivät heti kirjan ilmestyttyä, mutta kovin hiljaa ovat tähän asti asiasta olleet kirkkomusiikin ammattilaiset.

Kesällä ilmestyneen Ortodoksia-aikakausijulkaisun numerossa 52 ongelmaa ruoditaan nyt ensimmäistä kertaa julkisuudessa. Säveltäjä Jari Knuutinen Polvijärveltä käy artikkelissaan seikkaperäisesti lävitse Jumalallisen liturgian (2011) tekstillisiä ja muitakin puutteita.

Knuutinen myöntää, että vanhassa nuottiliturgiassa (1954) oli joitakin tekstikohtia, jotka saattoivat viedä nykykuulijan ajatukset sivuraiteille. Toisaalta siinä oli myös runollista kauneutta, jota uudesta versiosta puuttuu. Uudet tekstit kuulostavatkin hänestä paikoin lähes kapulakielisiltä vanhaan verrattuna.

Uuden nuottiliturgian tekstit tehtiin piispainkokouksen päätöksellä vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaisina. Mutta se, mikä luettuna kuulostaa hyvältä ja ymmärrettävältä, ei välttämättä enää toimikaan vanhan melodian mukaan laulettuna.

Ymmärrettävyyttä siis haluttiin lisätä, mutta onko aivan kaikkea tarpeen heti ymmärtääkään? Ortodoksisten jumalanpalvelusten kieli avautuu kyllä kirkkoon liittyjillekin, kunhan käy ahkerasti palveluksissa. Siitä tulee ajan oloon uskon äidinkieltä, josta ei millään malttaisi luopua.

Knuutisen mukaan tutut tekstit ja rakkaat melodiat muodostavat niihin tottuneille oman maailmansa, jossa sanojen osin vanhahtava runollisuus vain vahvistaa palvelusten mystisyyttä. Tähän lisäisin, että mysteeristähän liturgiassa on joka tapauksessa kysymys!

Knuutinen muistuttaa, että kun tekstiä muokataan ymmärrettävään muotoon, se samalla arkipäiväistyy. Hän kysyykin, kuinka näillä ehdoilla voidaan säilyttää tekstin laulettavuus ja runollinen kauneus?

Yhtenä esimerkkinä on autuudenjulistus eli 3. antifoni, jossa vanhan tekstin tasaisen säännöllisen rytmin luoma hypnoottisuus tuntuu Knuutisen mielestä uudessa versiossa haalentuneen. Lisääntyneiden konsonanttien ja vähentyneiden vokaalien sekä poukkoilevan sanarytmin vuoksi teksti on menettänyt laulettavuuttaan ja ilmaisuvoimaansa.

Knuutinen kysyykin, olisiko laulettavia kirkollisia tekstejä tarkistettaessa käytettävä konsultteina laulutekstien ammattilaisia samaan tapaan kuin näyttämötekstejä suomennettaessa on jo pitkään tehty? Tähän on helppo vastata: ehdottomasti olisi!

Mikko Junes

PS. Ortodoksiaa julkaisevat Ortodoksisten pappien liitto ja Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osaston ortodoksinen koulutusohjelma. Se ilmestyy noin kerran vuodessa, mutta tietoa tilaushinnoista tai saatavuudesta ei ole tarjolla.

Hesari kertoi jokin aika sitten isä Alejandro Solalindestä, meksikolaisesta katolisesta papista, joka jätti alttaripalveluksen ja perusti viidakkoon turvakodin pelastaakseen laittomia siirtolaisia rikollisten kynsistä. Turvakodin suojiin hakeutuu vuosittain noin
50 000 Yhdysvaltoihin matkalla olevaa siirtolaista.

Isä Alejandron käyntikorttiin on painettu Matteuksen evankeliumista tutut sanat: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne..." (Matt. 25:35)

Tuo evankeliuminkohta luetaan ortodoksisessa kirkossa tuomiosunnuntaina eli viikkoa ennen suuren paaston alkua. Siinä Jeesus puhuu viimeisistä tapahtumista, jolloin tämän maailman aika päättyy ja koittaa tilinteon hetki.

Hämmentyneet kuulijat kyselevät: "Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa...?". Kertomuksen kuningas, Jeesus Kristus, Ihmisen Poika vastaa: "Totisesti: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle."

Useammin kuin kerran olen kuullut ortodoksipapin tässä kohtaa toteavan, että viimeisellä tuomiolla monet yllättyvät perusteellisesti. Meitä ei vaaditakaan tilille pikkurikkeistä, vaan arvioitavana on koko elämä suhteessa lähimmäisiimme. Luulen, että lisäpisteitä ei heru edes ahkerasta kirkossakäynnistä, jos se ei ole johtanut mihinkään konkreettisempaan.

Isä Jarmo Hakkarainen kirjoittaa suuren torstain opetuspuheessaan, että "liturgia ilman yhteisöllistä huolenpitoa lähimmäisistä on ritualismia ja johtaa elämän kavennuksiin ja vääristymiin". Kirkkoisä Johannes Krysostomos (k. 407) puhuu kahdesta alttarista, joista se toinen löytyy lähimmäisistämme: köyhistä, hylätyistä, epäoikeudenmukaisuuden kohteiksi joutuneista ja kärsivistä ihmisistä. (JH/ortodoksi.net)

Minne ortodoksinen kirkko on kadottanut tämän varhaisten vuosisatojen eetoksen?

Aiommeko selviytyä viimeisestä tuomiosta verokorttia vilauttamalla? Sehän todistaa, että olemme kantaneet kortemme hyvinvointiyhteiskunnan kekoon. Riittääkö se?

Mikko Junes

Kirkossamme vietettiin hieman ennen marraskuun puoltaväliä pyhän Nektarios Eginalaisen muistopäivää (9.11.). Pyhän Nektarioksen elämä ei ollut helppo. Hän sai kirkollista valtaa, mutta joutui karkotetuksi metropoliitan tehtävästä silloisen patriarkan toimesta. Monet kateelliset ihmiset levittivät hänestä valheellisia juoruja. Nektarios sai kuitenkin omalla esimerkillään toiset innostumaan Kristuksen seuraamisesta.

Nektariokseen liitetyt pahat puheet ja juorut kääntyivät suureksi siunaukseksi, vaikka tapahtumat herättivät levottomuutta hänen omassa ympäristössään. Nektarioksen murheista tuli siunaus hänen nöyryytensä vuoksi. Vastoinkäymisistä ja murheista kasvoi pyhyyttä. Nektarioksen aikana ei silti vielä täysin ymmärretty kenessä tämä kävisi ilmi. Hänen omassa mielessään tuskin kangasteli pyhyyden todellinen saavuttaminen. Nekta-rios otti vaikeudet vastaan Jumalalta, uskoi niiden koituvan sielunsa pelastukseksi ja ajatteli tämän johtuvan omista rikkomuksistaan, sillä kuka ei olisi syntiä tehnyt.

Pyhän Nektarioksen esimerkki muistuttaa myös siitä, ettei piispallinen valta itsessään voinut pyhittää kaikkia tekoja. Valtaapitävien tärkeinä pitämät teot kääntyivät myöhemmin murheelliseksi historian oikuksi, jolle puistelemme päätä lukiessamme pyhän Nektarioksen elämästä ja vastoinkäymisistä. Vasta tulevaisuus, sitten kun pyhyys on tunnistettu, antaa tuomion siitä millä tavoin kirkossa toteutuu kirkollinen valta ja vanhurskaus. Nektarioksen elämä muistuttaa valtaa käyttäviä seuraamaan oikeaa tietä herkkyydellä.

Pyhä Nektarios hyväksyi köyhyyden ja nöyryyden, koska tiesi ettei voi palvella Jumalaa ja mammonaa eli hyvää asemaa. Hänen kestävyytensä koettelemusten aiheuttamissa kiusauksissa osoittaa sen, miten suurimmankin ahdingon keskellä voi palvella ja kiittää Jumalaa. Kristus kulki samanlaisen tien yksin, mutta ahdistettujen kanssa on Vapahtaja ja monet salassa anovat esirukoilijat. He toivat yhdessä aikanaan ilmi Nektarioksen pyhyyden.

Sillä, kuka pyhyyden Nektarioksen tavoin saavuttaa, ei ole niin suurta väliä ahdistetulle. Oleellisinta on kulkea Nektarioksen esimerkin mukaan yhdessä Kristuksen kanssa ja luottaa siihen, että Jumala kuulee huokaukset. Hän vastaa ajallaan ja tavallaan.

Marko Mäkinen

Suomen ortodoksisessa kirkossa tapahtui viime vuonna historiallinen käänne, kun kirkon jäsenmäärä alkoi laskea ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Kirkosta erosi ennätykselliset 800 henkeä, joista joka neljäs kuului Analogin lukijakuntaan. Vaikka kirkkoon liittyjien määrä pysyi edelleen korkealla yli 900 hengessä, se ei riittänyt pitämään kasvua yllä korkean kuolleisuuden ja alhaisen syntyvyyden vuoksi.

Välitön syy ennätyksellisiin erolukuihin oli tietysti syksyinen homokeskustelu, mutta se ei ole koko totuus. Kirkkomme jäsenmäärän kasvu on supistunut tasaisesti vuodesta 2007 lukien lisääntyneen kirkosta eroamisen vuoksi. Eroaminen lisääntyi meillä myös toissa vuonna, vaikka ev.lut. kirkossa se kääntyi tuolloin tilapäisesti laskuun.

Ortodoksien ja luterilaisten syyt kirkosta eroamiseen tuskin poikkeavat kovin paljoa toisistaan, koska valtakulttuuri muovaa molempien ajattelua. Luterilaisilla suurimman eroajien ryhmän muodostavat 18–24-vuotiaat kaupunkilaiset, jotka eivät koe kirkkoa henkilökohtaisesti riittävän merkitykselliseksi. Vaikka protestierot ovat lisääntyneet, vain pieni osa viime vuonna eronneista perusteli päätöstään homojen kohtelulla kirkossa.

Korkeat eroluvut ja kirkon vähäiseksi koettu merkitys viestivät meille, että kirkon yhteys omiin jäseniinsä ei ole kunnossa. "Kristus on pää, mutta missä ovat jäsenet?" voisi kysyä melkein minkä tahansa pyhäkön sunnuntailiturgiassa, jossa eukaristiaa toimitetaan. Yhteyden puute on yhteisöllisyyttä julistavan kirkon suurin tragedia.

Ortodoksiseen kirkkoon on liittynyt kymmenen viime vuoden aikana 9 500 uutta jäsentä. Joka kuudes kirkon jäsen on liittynyt 2000-luvulla. Osa liittyjistä on löytänyt luontevasti paikkansa seurakuntayhteisössä ja osallistuu jumalanpalveluksiin. Monet ovat myös saaneet mielekkäitä tehtäviä esimerkiksi kuorolaisina, ponomareina tai seurakunnan kerhoissa.

Lähes tuhat vuotuista kirkkoon liittyjää on ortodoksisen kirkon suuri voimavara, josta voisimme pitää parempaa huolta. Kovin moni heistä katoaa jonnekin, sillä jos toisin olisi, kirkkomme pullistelisivat väkeä sunnuntaisin. Minkä vuoksi emme osaa ottaa tätä lahjaa vastaan sillä tavoin, että se tuottaisi siunausta vähäväkisen kirkkomme elämään?

Itä-Suomen yliopistossa on tekeillä opinnäytetyö ortodoksien kirkosta eroamisesta. Yhtä tärkeää olisi selvittää kirkkoon liittyjien toiveet ja päätöksen perusteet. Kirkollahan tämä tieto itse asiassa on, koska kaikki liittyjät keskustelevat aiheesta papin kanssa. Tällaista tietoa tulisi hyödyntää, jotta voisimme säilyttää yhteyden uusiin jäseniin.

Mikko Junes

Tällaisen kysymyksen esitti Lappeenrannan ortodoksinen seurakunta jäsenilleen viime Analogin (6/2010) liitteessä. Tekstin mukaan papisto vierailee mielellään kodeissa ja laitoksissa, mutta seurakunta ei saa tietoja, keitä ortodokseja laitoksissa on hoidettavana. "Toivommekin, että saisimme kutsuja tulla vierailuille ja tuomaan pyhän ehtoollisen, toimittamaan rukouspalveluksen tai vain muuten tervehtimään ja keskustelemaan", viestissä mainittiin.

Lappeenrannan papiston aloitteellisuus on piristävää luettavaa. Kerta ei liene ensimmäinen, mutta aika harvinaista tällainen aktiivisuus yleensä on. Hengellisen huolenpidon piirissä on häviävän pieni osa seurakuntien jäsenistä. Kirkkoherrat vetoavat kiireisiinsä ja muu papisto helposti siihen, ettei kenenkään luo voi mennä kysymättä. Mutta miksi ei edes kysytä?

Jumalanpalvelukset ovat kirkkomme elämän keskiössä ja erityisesti eukaristian kuuluisi olla sitä myös kirkon jäsenten elämässä. Tottahan sairaita käyvät katsomassa muidenkin seurakuntien papit pyydettäessä, mutta miten on niiden seurakuntalaisten laita, joiden oireet ovat lähinnä hengellistä laatua. Mikä on kirkon valmius heidän palvelemiseensa?

Ev.lut. kirkko käyttää kolmanneksen budjetistaan lapsi- ja nuorisotyöhön ja meillä varmaan sama osuus menee jumalanpalveluselämän ylläpitoon. Sen vuoksi on perusteltua kysyä myös tulosten perään. Tavoittavatko palvelukset ja toimitukset seurakuntalaisia ja onko kenties piilevää kysyntää, jota lappeenrantalaiset ovat esimerkillisellä tavalla lähteneet kartoittamaan.

Mikko Junes

Kirkkomme hallinto ja talous on kopioitu jokseenkin tarkkaan ev.lut. kirkolta osana 1920-luvun kansallistuttamisprosessia. Kirkolliskokous on käynyt hallinnonuudistuksen kimppuun, joten tuloksia lienee lupa odottaa. Raskaita rakenteita on lisäksi ylläpidetty alimitoitetuilla resursseilla ja siitä ovat kärsineet kaikki. Rahaa ei ole riittänyt kunnolla seurakuntien varsinaiseen toimintaan ja sen kehittämiseen.

Kirkon keskeisin tulonlähde on seurakuntien jäseniltään kantama kirkollisvero. Seurakunnat ylläpitävät osaltaan myös hiippakunta- ja keskushallintoa maksamalla kirkolle keskusrahastomaksua, jota korotettiin parisen vuotta sitten. Koska veroprosentteja ei ole nostettu yhtä hanakasti, vaikeudet maksujen tilityksissä ovat lisääntyneet. Seurakunnissa on jouduttu turvautumaan jopa pankkilainoihin, jotta työntekijöiden palkat saadaan maksettua ajallaan.

Ortodoksisten seurakuntien kirkollisveroprosentti vaihtelee 1,5–2:n välillä vuonna 2011 keskiarvon ollessa 1,86 %. Luterilaisella puolella vaihteluväli alkaa alempaa eli veroa peritään 1–2 prosenttia. Keskiarvo on siellä 1,3 % ja korkeinta veroa kantaa vain jokunen saaristoseurakunta. Meillä kahden prosentin verokannassa on kolmasosa seurakunnista.

Seurakuntiemme on mahdotonta selviytyä saati kehittää toimintaansa saman suuruusluokan veroprosenteilla kuin valtakirkon, jossa maksajia on moninkertaisesti enemmän. Esimerkiksi Lahden ev.lut. seurakuntayhtymä saa 1,5 prosentilla kokoon 16,8 miljoonaa, ja ortodoksiseurakunta 1,85 prosentillaan vain puolisen miljoonaa euroa. Kiinteistöjen ylläpito ja väestökirjanpito rasittavat yhtä lailla molempia, mutta muuten seurakuntia on vaikea vertailla. On eri asia operoida yhdessä kaupungissa kuin hajottaa vähäiset resurssit neljän kaupungin ja kymmenen kunnan alueelle. Suuruuden ekonomia peittoaa ainakin tässä kohtaa hengellisen ekonomian.

"Meidän kirkossammekaan ei enää puolentoista prosentin kirkollisvero tai jokin prosenttiliike riitä. Pitäisikö tavoitteeksi panna kymmenykset?", kysyi metropoliitta Ambrosius kevään Analogissa 3/2010. Piispan mukaan siitä riittäisi niin seurakunnille kuin moniin hyviin tarkoituksiin.

Seurakuntien kannattaisi korottaa kunnolla kirkollisveroa, koska sen maksavat kaikki jäsenet aktiivisuudesta riippumatta. Otollisin ajankohta korotukselle olisi ollut vuosikymmenen alkupuolella, jolloin yleistä tuloveroastetta laskettiin. Jäsenkatoa ei kuitenkaan pitäisi pelätä, koska korkeampi verotuotto korvaisi monin verroin mahdolliset maksajien menetykset. Mieluummin siis kunnolliset resurssit vähän pienemmällä joukolla kuin keinotekoisen alhainen veroprosentti, josta ei jää minkäänlaista liikkumavaraa toiminnan kehittämiseen.

Mikko Junes

Lieksan eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, isä Kosti Heikkinen ottaa ortodoksi.netissä kantaa homoparien siunaamisasiaan. Otsikolla "Kristinuskoa vai inhimillistä humanismia?" hän kirjoittaa, että ihminen rikkoontui alkulankeemuksessa ja että jokainen ihminen on jollakin tavoin rikkinäinen. Myöskään luonnonjärjestyksen feminiini-maskuliini -periaate ei säilynyt vaurioitta vaan joidenkin osaksi tuli kantaa tämän rikkoutuneisuuden ristiä.

"On lohdullista tietää, että kaikki luokseen tulevat Kristus ottaa rakkautensa syleilyyn. Samalla hän johtaa heidät uudistumisen ja eheytymisen tielle, olipa rikkinäisyys mitä laatua tahansa. Siksi kristillinen kirkko ei voi siunata syntiinlankeemusta ja sen seurauksia, vaan kaikkea sitä, mikä on pyrkimystä Kristuksen uudistamaan elämään", isä Kosti jatkaa.

Isä Kostin ulostulo ansaitsee huomiota, koska se on selkeimmästä päästä, mitä kirkkomme piirissä on asiasta viime aikoina julkisuuteen lausuttu. Parissa aiemmassa kommentissa, jotka nähtiin A-Tuubissa (20.10.) sekä MTV3:n sivuilla (12.11.), kysymys homoparien siunaamisesta jäi jollain tavoin monisanaisuuden ja epäselvästi viljeltyjen käsitteiden varjoon. Isä Kosti on tässä suhteessa toista maata!

Jos kristillinen kirkko ei voi siunata syntiinlankeemusta ja sen seurauksia, tulee väistämättä mieleen, mitä kaikkea kirkko kuitenkin siunaa. Itse olen noteerannut viime vuosilta ainakin isä Mitron Alfa Romeon ja muutaman muun halvemman hintaluokan menopelin sekä halpaketjun keskusvaraston siunaamisen. Millä tavoin luonnonvaroja tuhlaava ökyauto tai lapsityövoimalla tuotettuja turhakkeita varastoiva teollisuushalli edustavat pyrkimystä Kristuksen uudistamaan elämään? Riittääkö vastaukseksi, että auton ja varastohallin omistajat ovat ortodokseja?

Euhologion eli pyhien toimitusten käsikirja tuntee mm. talon perustusten, kodin, työskentelytilan, kylvöjen, uutishedelmien, laivan, karjan ja ajoneuvojen siunaamisen. Viimeksi mainitun sanamuodot viittaavat voittopuolisesti matkanteon ja sen tarkoituksen pyhittämiseen. Olisiko siinä pieni vihje papistolle, ettei aivan kaikkea vastaantulevaa ole tarpeen siunata?

Kirkkomme suhde mammonaan on korostuneen kaksijakoinen. Yhtäältä ihannoidaan asketismia, mutta toisaalta painotetaan, ettei aineellinen rikkaus sinänsä ole pahasta - riippuu kuinka sitä käytetään! Tässäkin käy kuten savolaisen puhuessa, että vastuu siirtyy kuulijalle. Mutta onko meistä reppanoista vastuun kantajiksi?

Mikko Junes

Ortodoksinen kalenteri 2011 ilmestyi lokakuun alussa. Kalenteri meni painoon 8.9., mutta luvattoman paljon vanhentuneita tietoja myös tämänkertainen painos sisältää. Tarkoitan lähinnä henkilö- ja yhteystietoja, joiden tulisi olla ajan tasalla ainakin siinä vaiheessa, kun kalenteri on saatu valmiiksi. Jumalanpalvelusten tekstimerkintöjen oikeellisuudesta en osaa sanoa mitään.

Lieneekö esimerkiksi seurakuntien tietoja tarkastutettu seurakunnissa kuten kalenterin tekijät viime keväänä lupasivat. Näyttää siltä, että näin ei olisi tapahtunut, koska puutteellisia ja virheellisiä tietoja yhä esiintyy. En halua olla pikkumainen, mutta otan muutaman esimerkin.

Oman seurakuntani isä Hariton on kalenterissa edelleen diakoni, vaikka hänet vihittiin papiksi jo 14.2.2010. Forssassa ei näyttäisi olevan lainkaan toimintaa, koska toimintakeskusta ei ole kalenterissa mainittu. Naapuriseurakunnan isä Mikael on edelleen TM (väit.), vaikka tohtorinpaperit ovat olleet taskussa jo kolmatta vuotta. Diakoni Andrei Platonovin tiedot on sentään siirretty Mikkeliin, jonne hän muutti 2008.

Puutteellisia tietoja löytyy lisää. TM Kimmo Kallinen valittiin 1.7. Valamon kansanopiston koulutus- ja kehityspäälliköksi, mutta häntä ei löydy Valamon tiedoista vaan ONL:n kohdalta. Rautalammin kirkkoherran paikka on kalenterin mukaan yhä avoinna, vaikka pappismunkki Johannes aloitti siellä jo heinäkuun alussa. Kajaanista eläköityvä isä Pentti Hakkarainen on sentään ennakoinut tulevaa ja siirtänyt itsensä seurakunnan muuhun papistoon.

Esipaimen Johanneksen poismeno 1.7. on noteerattu kalenterin piispagalleriassa kuitenkin tyylikkäällä tavalla. Tyylipisteitä ei sitä vastoin voi antaa piispainkokouksen jäsenluettelosta, jossa Johannes yhä esiintyy vuoden 2011 kalenterissa. Tämä kuten muutamat muutkin pienemmät virheet menevät huolimattoman oikoluvun piikkiin.

Ortodoksisen kalenterin tekijöillä on kaksi ongelmaa: tuotantoprosessin laatu ontuu pahasti ja kalenterin kohderyhmä on hukassa. Vuoden 2008 taittouudistuksessa kalenterin muistiinpanotila supistui, mikä ei ollut papiston mieleen. Tällä kertaa liturgiset ohjeet on korvattu pyhien muistopäivien luettelolla, joten kohderyhmää haetaan ilmeisesti muualta kuin papiston piiristä.

Ortodoksinen kalenteri kaipaisi perusteellista uudistusta tai sitten sen rinnalle tarvittaisiin selkeästi rivijäsenille suunnattu kalenteri, jossa olisi enemmän suojeluspyhän muiston kaltaista opetuksellista aineistoa. Nyt kalenterissa on sivukaupalla yhteystietoja, joiden ajantasaisuudesta tai tarpeellisuudesta ei ole takeita.

Tietojen oikeellisuus edellyttää kalenterin tekijöiltä kirkon elämän tuntemusta ja tiivistä seuraamista, herkkiä hoksottimia sekä ennen kaikkea ahkeraa tarkistustyötä, johon tekijät eivät ilmeisesti tälläkään kertaa ole olleet valmiita.

Mikko Junes

Joensuusta kuuluu kummia. Itä-Suomen yliopiston rehtorit ovat päättäneet, että FT Serafim Seppälän hoitamalle systemaattisen teologian ja patristiikan professuurille ei osoiteta enää rahoitusta vuoden 2011 alusta lukien. Viikko sitten tehtyä päätöstä perustellaan säästösyillä, eikä siitä voi edes valittaa. Uusi yliopistolaki antoi rehtoreille lisää valtaa ja tässä on tulos; professori Seppälän antama opetus ja opinnäytteiden ohjaus päättyy kesken lukuvuoden.

Systemaattinen teologia ja patristiikka on ortodoksisen teologikoulutuksen keskeisin oppiala. Rehtoreiden päätös iskee siis suoraan koulutuksen sydämeen. Samalla se riistää siltä parhaan ja innovatiivisimman sisällön. Serafim Seppälä on avannut erinomaisilla luentosarjoillaan ja tutkimuksillaan idän kirkon hengellistä aarteistoa opiskelijoille aivan ainutlaatuisella tavalla. Luennot ovat herättäneet kiinnostusta yli kirkollisten rajojen.

Seppälän "potkut" eivät tulleet yllätyksenä. Kyse ei olekaan perinteisistä potkuista tai irtisanomisista vaan mitä ilmeisimmin tuotannon alasajosta. Ortodoksisen teologian asema uudessa Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastossa (mikä nimihirviö!) on paljon epävarmempi kuin vuosi sitten osasin aavistaa. Dekaanin pyynnöstä käytin tuolloin (20.10.2009) valmistuvien opiskelijoiden puheenvuoron, ja sanoin mm. seuraavaa:

"Ennen pitkää käynnistyy keskustelu neljän tieteenalan yhteisen suurtiedekunnan ja sen teologisen osaston ydinosaamisalueista ja turhista rönsyistä, ellei ole jo käynnistynyt. Mikäli tällöin syntyy erimielisyyttä arvoista, on helppoa ottaa mittatikuksi talous. Tässä katsannossa ortodoksinen teologikoulutus ja erityisesti kirkkomuusikkojen koulutus eivät selviä hengissä ilman, että niiden erityisasema ja rahoitus koulutusjärjestelmässä tunnustetaan ja turvataan."

Teologisen osaston dekaani kuuluu maininneen jotain sen suuntaista, että ehkäpä ortodoksinen kirkko myöntää professuurin hoitamiseen rahoitusta. Pyyntö tulikin nopeammin kuin valmistujaispuheessani osasin aavistaa: "Kun yliopistojen rahankeruu yritysmaailmasta on jo alkanut, tullaan teologikoulutuksen osittaiseksi rahoittamiseksi kääntymään ennen pitkää myös molempien kansankirkkojen puoleen. Viimeistään siinä vaiheessa punnitaan myös ortodoksisen kirkon suhde yliopistokoulutukseen ja sen kehittämiseen."

Olennaisin on sanottu tuossa viimeisessä lauseessa. Suomen ortodoksisella kirkolla ei nimittäin ole ollut toimivia yhteistyösuhteita yliopiston kanssa teologikoulutuksen kehittämiseksi. Pappiskoulutus vain siirrettiin yliopistoon 1980-luvulla ja unohdettiin sinne. Ortodoksisen teologian koulutuksen ahdingossa ei ole mitään uutta, eikä nyt tapahtuneessa sinänsä mitään yllättävää. Sitä saa mitä tilaa, kuten sanonta kuuluu.

Mikko Junes

Vapun seudun uutisissa kerrottiin, että Kreikan valtiontalouden tasapainottaminen tulee maksamaan muille euromaille kolmen vuoden aikana yhteensä 80 miljardia euroa. Lisäksi Kansainväinen valuuttarahasto IMF lainaa Kreikalle 30 miljardia. Lainan antajien epäluottamusta osoittaa, että rahat siirretään Kreikalle tipoittain talouden korjaustoimia vastaan. Suomen osuudeksi Kreikan taloustalkoista on arvioitu 1,5 miljardia.

Ortodoksisuus liittyy Kreikkaan yhtä tiiviisti kuin luterilaisuus Suomeen, mutta siihenpä yhtäläisyydet loppuvatkin. Kreikan kirkko on kuin valtio valtiossa ja suuri osa virallisesta ja epävirallisesta taloudesta pyörii kirkon kassan kautta. Kreikassa valtio maksaa niin metsureiden ulkotyölisät kuin pappien palkatkin, joten kirkko on keskeinen osa valtion talousongelmaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella näillä raukoilla rajoilla, joilla tunnustamme samaa ortodoksista uskoa? Kuinka samasta kristillisestä arvopohjasta voi kummuta näin erilaisia tulkintoja oikeasta ja väärästä tai yksilön ja yhteisön vastuusta massiivisten talousongelmien edessä. Suomalaiset kiristävät suolivyötään kun käsky käy, mutta kreikkalaiset nousevat barrikadeille viikosta toiseen.

Yksi vastaus ihmettelijälle voisi tietysti olla se, minkä Vapahtaja lausui toisessa yhteydessä Pietarille: "Mitä se sinulle kuuluu... Seuraa sinä minua." (Joh. 21:22). Kristinuskon sanoma on absoluuttinen, mutta ihmisen tapa ajatella kovin suhteellinen. Ihmisyyteen kuuluu, että asemoimme omia ajatuksiamme suhteessa toisten ajatuksiin ja ympäröivään todellisuuteen.

Kirkon piirissä kerrotaan tarinaa epätoivoon vaipuneesta seurakuntalaisesta, joka valitti papille, ettei Jumalakaan häntä enää auta. Kokeneen sielunpaimenen vastaus kuului: "Kyllä auttaa, mutta ensin pitää tehdä itse voitavansa!" Olisikohan siitä ohjeeksi myös kreikkalaisille?

Mikko Junes

Ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajien valinta vuosille 2010–2013 jää historiaan monella tavalla erikoisena tapahtumana. Sekä vaalien järjestelyissä ja vaalimenettelyssä että osin sen vuoksi myös tuloksissa on ilmennyt toivomisen varaa. Edustajat valittiin nyt toista kertaa uuden kirkkolain mukaan, joten uusia säädöksiä on syytä tarkastella kriittisesti.

Maaliskuussa toimitetuissa vaaleissa vaihtui peräti 60 prosenttia vaaleilla valittavista edustajista. Näin suuri vaihtuvuus ei tiedä hyvää kirkolliskokouksen työn jatkuvuudelle. Edellinen kolmivuotiskausi kului varsin pitkälle uusien säädösten sekä kirkolliskokouksen vuotuisen työskentelyrytmin sisäänajoon. Nyt homma alkaa liian monen edustajan kohdalla aivan alusta.

Toinen erikoisuus liittyy papiston jäsenten vaalitapaan. Koska papiston vaalissa ei ole ehdollepanoa vaan kaikkia voidaan äänestää, tulos voi jossakin tapauksessa olla myös mielivaltainen. Tämänkertaisessa vaalissa valituksi tuli ainakin yksi pappisedustaja vastoin omaa tahtoaan, jonka hän oli perustellusti etukäteen ilmaissut. Tällaista valintamenettelyä voisi kutsua jopa demokratian irvikuvaksi!

Kolmas erikoisuus on se, että maallikkoedustajien ehdokasasettelua koskevaa informaatiota ei ollut helposti saatavilla. Joidenkin seurakuntien luottamuselimet olivat vieläpä autuaan tietämättömiä siitä, että niillä on oikeus asettaa ehdokkaita. Asia löytyy tosin kirkkolain 16 §:stä, mutta kohtuuden nimissä kirkollishallitus olisi voinut tiedottaa myös ehdokasasettelusta riittävän selvästi etukäteen.

Osa kirkolliskokousedustajista jäi toki pois omasta tahdostaan. Huomattavan moni asialle omistautunut olisi kuitenkin halunnut jatkaa tehtävässä, mutta heille ei suotu siihen mahdollisuutta, koska äänet hajautuivat epäselvän ehdokasasettelun tai villin valintamenettelyn vuoksi. Tällainen demokratialeikki uhkaa käydä pienen kirkon vähäiset voimavarat huomioon ottaen liian kalliiksi.

Kirkolliskokousedustajien valintaa voisi uudistaa ainakin kahdella tavalla; joko kehittämällä ehdokasasettelua tai ottamalla käyttöön erovuoromenettely. Näin voitaisiin turvata kirkolliskokoustyöskentelyn jatkuvuutta ja vähentää inhimillisten resurssien tuhlausta. Kyse ei ole epäluottamuksesta uusia edustajia kohtaan, päinvastoin. Uskoisin, että moni heistä on kolmen vuoden kuluttua vaalien uudistamistarpeesta samaa mieltä.

Mikko Junes

Ortodoksinen virpomisperinne nousi tällä viikolla TV-uutisiin otsikolla "Virpojanoidat ärsyttävät ortodokseja". Netissä olevan uutistekstin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että noidat kiusaavat enemmän toimittajaa itseään kuin jutussa haastateltua piispaa tai pappia. Kirkko tekee työtään oman perinteensä pohjalta uskoen, että kylvö lankeaa hyvään maahan.

Virpovitsoja on siunattu myös Hämeessä jo toistakymmentä vuotta. Isä Gaiuksen kierros kouluilla tavoittaa vuosittain tuhatkunta oppilasta, opettajaa ja koulujen työntekijää. Vastaanotto on luontevaa, ollaanhan tuttuja jo vuosien varrelta. Iloiset ilmeet ja tervehdykset eivät jätä tulkinnanvaraa. Ekaluokkalaisten ohella mukana on usein muitakin ensikertalaisia, joiden suhtautuminen ortodoksiperinteeseen on vilpittömän avointa ja kiinnostunutta.

Toinen toistaan suurempia ja värikkäämpiä kimppuja koululaisten valmistamia virpovitsoja tuodaan valkoisella liinalla katetun pöydän ympärille. Ikoni ja palava tuohus, risti ja evankeliumikirja, vihmin ja pyhitetty vesi on jo aseteltuna pöydälle tapahtuman keskipisteeseen. Yhdellä koululla talonmies oli valmistanut oma-aloitteisesti kadilotelineen, kun sellaisen tarve oli edelliskerralla huomattu!

Ysiluokkalaisetkin kuuntelevat hiiskumatta isä Gaiuksen sanomaa virpomisen merkityksestä. Vanhan pedagogin ottein hän tekee hihojen, epitrakiilin ja felonin pukemisesta opetustuokion, jota nettisukupolvi seuraa tarkkaavaisena. Palmusunnuntain troparin aikana syntyy pientä eloa, kun suistutussavun tuoksu leviää ympäri jumppasalia. Evankeliuminluvun ajaksi kaikki nousevat kiltisti seisomaan.

Ortodoksiperinteen tunnettuuden kannalta vuosittaiset virpovitsojen siunaukset kouluilla ja päiväkodeissa ovat tavattoman tärkeitä. Niissä tavoitetaan lapsia ja nuoria usein monin verroin enemmän kuin kirkkovuoden muissa jumalanpalveluksissa yhteensä. Virpovitsojen siunaustoimitus on yksi kirkon aarteista, joita tulisi tehdä aiempaa näkyvämmäksi. Vuotuinen kylvötyö voi tuottaa satoa joskus vuosienkin päästä.

Mikko Junes
Kuvia virpovitsojen siunaustilaisuuksista löytyy täältä

Tuore Analogi (1/2010) tupsahti postilaatikkoon ja mukavahan sitä oli taas lueskella. Vaikka lehti on luettavissa myös verkosta, paperinen versio tarjoaa lukemiselle aivan ylivoimaisen käyttöliittymän. Senpä vuoksi kirjat ja lehdet eivät mihinkään katoakaan.

Ortodoksisen kirkon piirissä ilmestyy 18 erilaista aikakauslehteä, joille kaikille ei taida riittää lukijoita. Seurakuntien kirjavia julkaisuja on viime vuosina yhdistetty ja tulokset ovat saaneet kiitosta. Analogi on useissa yhteyksissä rankattu kirkon ykköslehdeksi.

Analogin, Ortodoksiviestin, Ortodoksisen seurakuntaviestin, Solean ja Paimen-Sanomien suurin puute on, että ne ilmestyvät liian harvoin. Kuusi tai kymmenenkään ilmestymiskertaa vuodessa ei riitä korjaamaan jäsenistön rapautunutta yhteyttä kirkkoon. Siihen tarvitaan viikoittainen kontaktipinta, joka saadaan voimat yhdistämällä, sekä tietysti huomattavan viriiliä otetta myös papistolta.

Ortodoksisen kirkon mediatyö on lapsenkengissä, jos sitä vertaa ev.lut. yhteisöjen tai vapaiden suuntien aktiivisuuteen. Joku saattaa nähdä heti punaista tuon luettuaan, mutta vilkaiskaapa kirkolliskokouksen strategiapäätöstä, johon lisättiin mm. seuraava lause: "Kirkko toteuttaa aktiivisesti lähetyskäskyä kaikkialla."

Uskon, että jo näkyvissä olevassa lähitulevaisuudessa nostamme kirkon mediatyön yhteistuumin toiselle tasolle. Se ei vaadi ylivoimaisia aineellisia satsauksia, vaan enemmän asenteiden muutosta ja valmiutta vuoropuheluun. Elämän leipä pysyy samana, kattaus vain vaihtelee.

Mikko Junes

Suomeen tuntuu mahtuvan vain yksi keskustelunaihe kerrallaan. Jo jonkin aikaa se on ollut ilmastonmuutos. Ortodoksinen kirkkokin on reagoinut ajan haasteisiin nimeämällä ensi kesän kirkkopäivien teemaksi "Kirkko - luomakunnan toivo". Myös kirkon toimintastrategia vuosille 2010–2015 painottuu kovasti ympäristöasioihin. Joku vääräleuka jo sanoikin luulleensa asiakirjaa ensin Vihreän liiton puolueohjelmaksi!

Onko pahaksi, jos kirkko kantaa huolta ympäristöstä? Eihän toki, mutta olisi hyvä pitää mielessä rajalliset resurssimme. Jos kirkko saa liikkeelle vain murto-osan 60 000 jäsenestään viikoittaisiin jumalanpalveluksiin, kuinka on mahdollista samalla piskuisella laumalla pelastaa maailma muinaisen Ekomiehen tavoin. Vai olemmeko tässäkin asiassa kulkemassa luterilaisen kirkon jalanjälkiä?

Minulle kirkko on aina ollut ensisijaisesti hengellinen yhteisö. Joku sanoo nyt, ettei henkeä ja ainetta voi eikä pidä erottaa toisistaan. Eipä niin. Mutta eikö ole huolestuttavaa, jos kirkko on ottamassa kansalaisjärjestöjen roolia itselleen? Eivät nekään ryhdy ajamaan meidän asiaamme. Miksi emme sitä vastoin keskittäisi vähäisiä voimiamme omaan "ydinosaamiseemme" eli sielun pelastuksen asioihin. Vai uskommeko, että ympäristötietoisuus herättää myös uinuvat sielut?

Kirkon strategia 2010–2015 on muutenkin luvalla sanoen sekava paperi. Sehän on tehty jonkinlaiseksi lyhennelmäksi kirkon PT-suunnitelmasta, jonka kirkolliskokous on jo kahdesti hyllyttänyt. Marraskuussa se saa eteensä strategian, jonka mukaan mm. "Maaseudun taajamat jäävät ikääntyvän väestön asuinalueiksi." Näin siis jo vuoteen 2015 mennessä. Hurjaa! Toivottavasti kokousväellä riittää viisautta pistää tämäkin paperi parempaan valmisteluun.

Mikko Junes
Kirjoittaja on toimittaja ja teologian maisteri, jolla on sivuaineopinnot ympäristötieteestä.

Jollei koneellasi ole Adobe Reader -ohjelmaa, voit
ladata sen tästä: