Diakonia kirkoille yhteinen perusta
(Analogi 6/2010)
Helsingin ortodoksisen ja katolisen hiippakunnan kirkkoherrat piispojensa johdolla pohtivat yhdessä lähimmäisten auttamista marraskuun alussa. Yhteisessä diakoniaseminaarissa Sofiassa avautui vahva näkökulma kirkkojen yhteiseen hengelliseen perintöön. Diakoninen palvelutyö ei ole vain kirkolle asetettu tehtävä vaan se nousee hyvin syvältä kirkon itseymmärryksestä.
Seminaarin avanneelle metropoliitta Ambrosiukselle hetki oli hyvin historiallinen. Hän sanoi, ettei ole koskaan Suomessa kuullut katolisen ja ortodoksisen hiippakunnan kirkkoherrojen ja piispojen kokoontuvan yhdessä pohtimaan kirkolle tärkeitä asioita.
– Kirkoillamme on hyvin paljon yhteistä, ei vain yhteiset juuret vaan myös vahva yhteinen teologinen näkökulma kirkon itseymmärrykseen ja opilliseen perintöön. Myös suuret eettiset ihanteemme ovat yhteisiä, vaikka soveltamisessa onkin nyanssieroja, hän lisäsi.
Vain oikeudenmukaisuutta
Alustuksissa ja keskusteluissa nousivat esiin diakonian haasteet ja tähän päivään liittyvät kysymykset. Kutsuttuna alustajana Helsinki-Mission toiminnanjohtaja Olli Valtonen totesi, että nykyajan diakoniatyön keskeinen huoli on ihmisten yksinäisyys. Erästä paavin kiertokirjettä lainaten hän pohdiskeli, että yhteiskunnan tehtävä on huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, kun taas erilaisten järjestöjen tehtävä on huolehtia rakastamisesta.
– Kysymys vuorovaikutuksen syntymisestä ja yhteyteen kutsumisesta on asia, joka jää sosiaaliturvan ulkopuolelle. Sitä ei voi mikään muu instanssi tässä yhteiskunnassa hoitaa samalla tavalla kuin kirkko tai avustusjärjestöt. Kun joku menee sosiaalitoimistoon pyytämään apua, niin hän ei oleta luukulla palvelevalta virkailijalta, että hän erityisesti tätä pyytäjää rakastaisi. Sen sijaan virkailijan tulee tehdä hänelle se, mikä on oikein ja huolehtia siitä, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Kirkkojen ja järjestöjen tulee sitten tarjota ystävyyttä ja rakastaa.
Valtonen ihmetteli, että vanhusten mielenterveydestä huolehtiminen on ilman mitään kansalaiskeskustelua jätetty sosiaaliturvan ulkopuolelle. Mielenterveystoimistot eli psykiatrian poliklinikat eivät ota vastaan eläkeläisiä, eikä Kela korvaa heidän terapiaansa. Siinä mielessä heidät on jätetty täysin yksin. Suomessa joka toinen päivä yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Suurin syy siihen on yksinäisyys ja sen kintereillä tuleva masennus.
– Masennus ja yksinäisyys ovat tappava yhdistelmä. Tässä kirkoilla on paljon annettavaa, koska lähimmäinen on parasta lääkettä, mitä yksinäisyydestä kärsivälle voidaan antaa, Valtonen neuvoi.
Pois laitosvaltaisesta huolehtimisesta
Olli Valtonen tiivisti, että Suomessa lastensuojelu on laitosvaltaista. Lapsen perheen oireiluun ja lapsen huonoon oloon tartutaan varsin nopeasti, mutta meiltä näyttäisivät puuttuvan laitoshoitoa kevyemmät hoitokeinot.
– Ihmisoikeuksien kannalta on selvää, ettei 3–4-vuotiaan tai alle 7-vuotiaan paikka ole missään tapauksessa laitos. Siksi kysyn, olisiko mahdollista rakentaa sellaista kansanliikettä, joka alkaisi muuttaa tätä rakennetta ja yrittäisi kaikin tavoin purkaa laitosvaltaisuutta? Se tarkoittaa kirkoille ja yhteisöille sitä, että niistä olisi saatavissa tukihenkilöitä perheille, joissa vanhemmuus on rapautumassa.
Tähän kansanliikkeen synnyttämiseen Valtonen liitti vapaaehtoistoiminnan uuden elpymisen.
– Me elämme siinä suhteessa kulttuurin muutosta, että vapaaehtoistoiminta on nousemassa Suomessa ja Euroopassa uudelle tasolle. Vapaaehtoisten toimijoiden määrä Euroopassa vastaa työn arvolla mitattuna viittä prosenttia Euroopan bruttokansantuotteesta, mikä on sama kuin eurooppalaisen rakennusteollisuuden osuus. Vapaaehtoisia on nyt tulossa mukaan! Kysymys on vain koko ajan siitä, onko olemassa operaattoreita, jotka pystyvät kanavoimaan vapaaehtoistoiminnan energiaa. Kirkko, järjestöt ja kolmas sektori ovat tässä keskeisiä ja avainasemassa. Vapaaehtoistoiminnan rooli on lisäksi muuttumassa, koska siitä on tulossa entistä yhteiskunnallisempaa. Vapaaehtoiset suuntaavat entistä enemmän sellaisille alueille, joissa yhteisöllisyys vahvistuu.
Olli Valtonen kertoi lisäksi uudesta trendistä, jossa menestyvät yritykset ovat tulossa toimintaan mukaan ja antavat työntekijöidensä tehdä vapaaehtoistyötä työajalle. Esimerkkinä hän mainitsi Nokia-Siemensin, jolle on organisoitu muutama vanhusten keskus, sairaalaosastoja, vanhusten ulkoiluttamista ja lehtien lukemista heille.
Kirkon diakoniaa Valtonen vertasi lopuksi kysymykseen kirkon tuotemerkistä tai brändistä.
– Kirkon brändi on rakkaus, ja sen merkittävin tulos on se, mitä me teemme, hän tiivisti diakonian ydinsanoman.
Palveluteollisuuden puristeessa
Helsingin diakonissalaitoksen johtaja Antti Lemmetyinen kertoi, että yhteiskunta takaa hyvinvointiyhteiskunnan peruselementteinä yhtäläiset ja oikeudenmukaiset palvelut niin sosiaali- ja terveydenhuollon kuin koulutuksenkin suhteen. Julkisen rinnalla on pitkään ollut järjestöjä, yhdistyksiä ja säätiöitä, jotka ovat synnyttäneet ja kehittäneet näitä palveluja ja joista on sitten monesti tullut uusia yhteiskunnan tarjoamia palveluja. On myös syntynyt yksityisen sektorin terveyspalveluja, hyvinvointipalveluja ja yhä enenevästi sosiaalipalveluja.
– Uusin kehityssuunta on palveluteollisuuden syntyminen, jonka yhteydessä puhutaan kaupallisista markkinoista. Terveyspalveluihin ja sosiaalipalveluihin on syntynyt pääomasijoittajien omistamia kansainvälisiä yhtiöitä, jotka lisääntyvästi ostavat järjestöjen ja yhdistysten omistamia pieniä yrityksiä tai toimintoja ja kasvattavat niiden avulla omaa varallisuuttaan. Tällainen kehitys syrjäyttää ja jättää helposti ulkopuolelle ne, jotka vaatisivat aivan erityistä palvelua. Tällaisten ihmisten palvelut tulevat liian kalliiksi, ne ovat raskaita ja vaativia, ihmiset ovat liian hankalia ja asiakkaina joskus aivan mahdottomia, ja siksi heidän palvelunsakin joutavat pois. Silloin tarvitaan julkisen ja yksityisen sektorin ulkopuolelle pudonneiden ihmisten palveluja, ja tässä kirkoilla on omat mahdollisuutensa.
Antti Lemmetyinen totesikin, että palveluja tuotetaan niille, jotka ovat motivoituneita tulemaan palvelujen piiriin.
– Niitä joilla on motiivi, hoidetaan, joilla ei ole, jätetään ulkopuolelle. Palveluteollisen kehityksen sisällä kaikki eivät tule hoidetuiksi eivätkä palveltaviksi. Siksi yhteisöllisyyden, kansalaistoiminnan ja yhteisöllisyyden metodit pitää tuoda näiden palvelujen sisälle. Kun nyt elämme hyvinvointiyhteiskunnan murrosta, niin erilaisten palvelutuotteiden tulee ilmentää näkemystä siitä, mikä on hyvää palvelua. Niihin tulee sisältyä kirkkojen korostamaa yhteisöllisyyttä, läsnäoloa, rakkautta ja sitä, mitä ihminen kuitenkin sisimmässään kaipaa.
Kari M. Räntilä
|
Etusivu
