Diakonia kuuluu kaikille
(Analogi 6/2010)
Ortodokseilla ja katolilaisilla on kirkkoina samat juuret ja varsin pitkälti sama käsitys monista asioista, kirkosta ja sakramenteista. Teologiset ja filosofiset termitkin ovat samoja, ja niiden sisältö pitkälti sama. Isä Wieslaw Swiechin mukaan tämä koskee myös diakonian käsittämistä.
Diakonia tarkoittaa Uudessa testamentissa palvelemista, palvelutehtävää ja palveluvirkaa. Kristityn on oltava palvelija, koska Kristus itse tuli palvelemaan (Luuk. 22:26): ”Hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon.” (Fil. 2:6–7) Diakoniaan ja palvelemiseen kuuluu myös apostolaatti (Ap. t. 1:17): ”Pietari sanoi: Hän (Juudas Iskariot) kuului meidän joukkoomme ja oli saanut osalleen palvelutehtävän niin kuin mekin”. Toisessa kohdassa sanotaan (Ap. t. 1:25): ”Sitten kaikki rukoilivat (ehdolle pantiin kaksi miestä: Joosef Barsabbas, toiselta nimeltään Justus, sekä Mattias): Herra, sinä joka tunnet kaikkien sydämet, ilmoita, kumman näistä kahdesta olet valinnut astumaan tähän palvelutehtävään ja apostolin virkaan” (muut apostolaatista kertovat tekstit: Room. 11:13, 2. Kor. 6:3).
Diakonia on UT:n mukaan 1) Jumalan, 2) Kristuksen ja 3) uskovaisten yhteisön eli kirkon palvelemista (= palvelutehtävä). Diakonia on myös 4) uuden liiton, 5) oikeudenmukaisuuden ja 6) Pyhän Hengen palvelemista sekä 7) Kristuksen ruumiin rakentamista. Lisäksi diakonia on yksi kirkon kolmesta perustoiminnosta eli funktiosta: se on a) martyriaa eli hyvän sanoman julistamista, missiota eli jumalallinen lähetystehtävä sekä opettamista eli Kristuksesta todistamista jopa oman hengen menon uhatessa, b) liturgiaa ja c) diakoniaa.
Diakonia kirkon elämässä
Alkukirkossa diakonia liittyi ennen kaikkea hyvin konkreettisiin toimintoihin ja tehtäviin kristillisessä yhteisössä, esimerkiksi palvelemiseen pöydässä ja keräykseen Jerusalemin köyhille (Ap. t. 12:29–30, Room. 15:31, 1. Kor. 16:15). Nämä tehtävät olivat hyvin erilaisia, niin kuin Paavali toteaa: ”Palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama.” (1. Kor. 12:5)
Kristillistä rakkauden yhteisöä yhdistää usko ja eukaristia, ja ne toteutuvat juuri diakoniassa. Diakonia on jokaisen kristityn, jokaisen uskovaisen kutsumus, tehtävä ja velvollisuus. Diakonia toteutui silloin ja toteutuu tänäänkin erilaisten armolahjojen kautta: kristittyjen piti palvella toisiaan niillä armolahjoilla, jotka he ovat saaneet Jumalalta (vrt. 1. Piet. 4:10).
Koko diakonia toteutuu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Neljännen vuosisadan toisella puoliskolla diakoniaksi kutsuttiin kaikkia hyväntekeväisyyttä harjoittaneita tahoja, jotka toimivat kirkon yhteydessä ja joissa annettiin apua köyhille. Egyptin luostariyhteisöistä tuli neljäsataaluvulta lähtien diakoniatyön edistäjiä. Niiden johtajat olivat munkkeja, joista käytiin nimitystä diakoni. Ajan kuluessa näistä diakoniaa harjoittavista luostariyhteisöstä tuli riippumattomia instituutioita, jotka harrastivat hyvin laajasti auttamistyötä (karitatiivista toimintaa), ja niillä oli myös taloudellisia hankkeita (ne omistivat esimerkiksi kiinteistöjä). Konstantinopolissa toimi ainakin kaksi tällaista keskusta, jotka olivat eräänlaisia säätiöitä, ja ne järjestivät majoitustiloja ennen kaikkea köyhille.
Italiassa diakoninen avustustyö laajeni useisiin paikkoihin. Kirkon yhteydessä tehtiin karitatiivista työtä eri tavoin apua tarvitsevien parissa. Myöhemmin näistä yhteisöistä kehittyi esimerkiksi sairaaloita. Roomassa diakoninen toiminta alkoi seitsemännen vuosisadan lopussa. Kirkkojen ja oratorioiden (eli muiden jumalanpalveluspaikkojen) yhteydessä niiden tarkoituksena oli huolehtia säännöllisestä hengellisestä elämästä. Myöhemmin auttamistyön johtajina olivat munkit. Myös kokonaiset sääntökunnat omistautuivat lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen. Ne tekivät karitatiivista työtä, mutta niille kuului myös ihmisten uskonnollisista ja hengellisistä tarpeista vastaaminen. Tuhatluvun taitteessa syntyi myös muita diakoniainstituutiota, jotka huolehtivat köyhistä pyhiinvaeltajista, ja niillä oli majoitus- ja vieraskoteja sekä sairaaloita.
Katolinen diakonia tänään
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoissa termi diakonia tarkoittaa koko kirkon pelastustoimintaa, ja se on keino toteuttaa pelastus konkreettisesti. Kirkon tehtävä (missio) on jatkaa Kristuksen diakoniaa. Hän on sen esikuva, ja hän antaa sen armolahjan. Tällä tarkoitetaan ensiksi jumalallista lähetystehtävää, jonka Kristus on uskonut apostoleille ja koko Jumalan kansalle, jokaiselle kristitylle, ja se jatkuu maailman loppuun asti. Tämä tehtävä on todellista palvelua, jota Raamatussa nimenomaan nimitetään ”diakoniaksi” eli palveluviraksi (vrt. Ap. t. 1:17,25, 21:19, Room. 11:13, 1. Tim. 1:12). Kirkkoa ei voi olla ilman diakoniaa! Jos ei ole diakoniaa, me emme ole enää Kristuksen kirkko.
Katolisen kirkon diakonian lähtökohta on, että diakonian täytyy ulottua ehdottomasti kaikkiin ihmisiin ja hätätilanteisiin. Kirkolla on käytettävissään monenlaisia tapoja avun toimittamiseksi hädässä oleville. Kirkollisten ja valtiollisten laitosten välille on kehittynyt lukuisia hedelmällisiä yhteistyömuotoja. Kirkolliset laitokset elävöittävät kristillisellä hengellään ja selkeällä toiminnallaan myös maallisia instansseja niin, että ratkaisuja etsitään yhdessä nykyisiin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. Sellainen diakoniatoiminta on monille, varsinkin nuorille, tärkeä elämänkoulu, joka kasvattaa solidaarisuuteen ja valmiuteen olla itse käytettävissä.
Katolinen kirkko on valmis yhteistyöhön näiden kirkkojen ja diakoniatyötä tekevien yhteisöjen ja järjestöjen kanssa silloin, kun ne tähtäävät samaan päämäärään, todelliseen humanismiin, joka näkee ihmisessä Jumalan kuvan ja tahtoo auttaa häntä elämään tämän arvon mukaisesti.
Kirkon diakonian erikoispiirteet
Ihmisestä erilaisissa hätätilanteissa huolehtivien järjestöjen määrä on lisääntynyt, ja se on osaltaan tulosta kristinuskon läsnäolosta maailmassa. Kristinusko herättää yhä uudelleen ja toteuttaa käytännössä lähimmäisen rakastamisen käskyä, vaikka käsky onkin usein suuresti hämärtynyt historian aikana.
Kristilliseen ja kirkolliseen diakoniaan kuuluvat seuraavat periaatteet:
1) Konkreettiset ja välttämättömät teot: nälkäiset täytyy ravita, alastomat vaatettaa, sairaita on hoidettava, vankeja on käytävä katsomassa ja kärsiviä palveltava. Kaikki diakonisessa työssä toimivat tarvitsevat tietysti ammatillisen koulutuksen ja pätevyyden lisäksi inhimillisyyttä ja ennen kaikkea ”sydämen koulutusta”.
2) Kristillisen diakoniatyön tulee olla riippumatonta puolueista ja ideologioista. Se ei ole ideologisesti ohjattu väline maailman muuttamiseksi, eikä se voi olla maallisten menettelytapojen palveluksessa, vaan se on rakkauden ajankohtaistamista tässä ja nyt – rakkauden, jota ihminen aina tarvitsee. Kristityn ohjelma – laupiaan samarialaisen ja Jeesuksen ohjelma – on ”näkyvä sydän”. Sellainen sydän tietää, missä tarvitaan rakkautta, ja toimii sen mukaisesti.
3) Diakonia ei saa olla käännytystoiminnan eli proselytismin väline. Rakkaus on ilmaista, sitä ei harjoiteta muiden tavoitteiden tai päämäärien saavuttamiseksi. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että diakonisessa toiminnassa pitäisi jättää syrjään Jumala ja Kristus, sillä kyseessä on aina koko ihminen. Usein juuri Jumalan poissaolo on kärsimyksen syvin syy. Diakoniatyöntekijä tietää, milloin on aika puhua Jumalasta ja milloin on oikein vaieta hänestä ja antaa ainoastaan rakkauden puhua.
Kirkon diakonian vastuunkantajat
Diakonian varsinainen subjekti on kaikessa kirkko itse alkaen seurakunnista aina yleismaailmalliseen kirkkoon asti. Paikalliskirkkojen piispat kantavat ensimmäisenä vastuun siitä, että Apostolien teoissa (2:42–44) mainittu ohjelma toteutuu myös nykyaikana
Diakoniatyöntekijöiden on oltava ihmisiä, joita Kristuksen rakkaus on koskettanut ja joiden sydämen hän on voittanut. Heidän toimintaansa inspiroivan normin pitäisi olla lause: ”Kristuksen rakkaus pakottaa meitä.” (2. Kor. 5:14) Jokainen diakonian työntekijä haluaa, että Jumalan rakkaus leviäisi maailmaan. Hän haluaa olla Jumalan ja Kristuksen todistaja ja juuri sen vuoksi tehdä ihmisille hyvää ilmaiseksi.
Oikea palvelemisen tapa tekee auttajan ja työntekijän nöyräksi. Hän ei aseta itseään korkeammalle toiseen nähden – koska tämä tehtävä on armolahja. Mitä enemmän joku työskentelee toisten hyväksi, sitä paremmin hän ymmärtää ja omaksuu Kristuksen sanan: ”Me olemme arvottomia palvelijoita.” (Luuk. 17:10) Toisaalta diakoniatyöntekijän tekee nöyräksi sen tunnistaminen, mikä hänelle on auttamistyössään kulloinkin mahdollista. Kun hän ei voi auttaa, on loppu nöyrästi jätettävä Herran hoidettavaksi, sillä me emme hallitse maailmaa vaan Jumala.
Rukouksen merkitys
Diakoniatyössä rukous on keskeistä. Se jäsentää oikein monien diakoniaa harjoittavien kristittyjen liiallista aktiivisuutta ja uhkaavaa maallistumista. Rukous ei heikennä kamppailua lähimmäisen köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Tästä on hyvä esimerkki autuas Kalkutan Teresa, joka korosti, että Jumalalle omistettu aika ei suinkaan vahingoita diakoniatyötä lähimmäisen hyväksi eikä vähennä sen tehokuutta, vaan on päinvastoin sen ehtymätön lähde. Vuonna 1996 hän kirjoitti maallikkoavustajilleen näin: ”Me tarvitsemme sisäistä yhteyttä Jumalaan arkisessa elämässämme. Ja miten voimme saada sen? Rukouksen kautta.”
Isä Wieslaw Swiech SCJ
LÄHTEET
Katolisen kirkon katekismus, 1997
Dogmaatinen konstituutio kirkosta, Lumen gentium, 21.11.1964
Dekreetti kirkon lähetystoiminnasta, Ad gentes, 7.12.1965
Benedictus XVI:n kiertokirje ”Deus caritas est”, 25.12.2005 |
Etusivu
