Uusi vaihe Venäjän kirkon ja valtion suhteissa
(Analogi 6/2010)
Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston johtaja, metropoliitta Hilarion sanoo, että Venäjän kirkon ja valtion suhteita halutaan nyt tiivistää.
Vuonna 2010 tuli täyteen 20 vuotta siitä, kun Venäjällä tuli voimaan ensimmäistä kertaa laki uskonnonvapaudesta, kun korkein neuvosto lokakuun 25. päivä hyväksyi uskonnonvapauslain. Vaikka laissa oli muutama merkittävä puute, se antoi kuitenkin kirkolle mahdollisuuden rakentaa suhteensa valtioon. Tuohon päivään asti, aina kirkon ja valtion sekä koulun ja kirkon erottamisesta vuoden 1918 tammikuusta alkaen, valtio taisteli kirkon kanssa eri tavoin pidättäessään uskovilta heidän oikeuksiaan. Kirkkoon kohdistuneet vainot huipentuivat vuosina 1929–1930, 1937–1938 ja 1960–1971. Ensimmäiset merkit normaaleimmista suhteista ilmaantuivat vasta 1983, jolloin tehtiin päätös Pyhän Danielin luostarin luovuttamisesta kirkolle, jonne rakennettiin patriarkan virallinen residenssi ja jonne myös muutti kirkon ulkoasiainosasto. Jo Venäjän kirkon tuhatvuotisjuhlien valmistelujen aikana tuli selväksi, ettei valtio enää kyennyt kirkkoa painostamaan, jota se oli harjoittanut kirkkoa kohtaan menneet seitsemän vuosikymmentä. Vuosina 1990–1991 lopetettiin uskontoasioiden neuvostot, jotka olivat halvaannuttaneet kirkon lähetystehtävää vuosien ajan.
Uuden alun alkaminen
Ensimmäiset vuodet kirkon ja valtioiden suhteiden kehittymisessä olivat hyvin vaikeita. Jotkut virkamiehet, jotka kääntyivät nopeasti kommunisteista ”demokraateiksi”, yrittivät haitata Venäjän kirkon työtä suosimalla uuden alun saaneita muita uskonnollisia yhteisöjä. Koko maa pursusi lukuisia lahkoja ja amerikkalaisia saarnamiehiä, joilla vuoden 1990 lain mukaan oli samat oikeudet kuin perinteisillä uskonnoilla Venäjällä. Kirkot, jotka kuuluivat Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ennen vuoden 1917 vallankumousta, joutuivat toisinaan vuosina 1991–1992 skismaattisten tahojen hallintaan. Tosiasia on, että valtion viranomaiset pidättyivät systemaattisesta yhteistyöstä uskonnollisten tahojen kanssa. Moni poliitikko tai valtion edustaja 1990-luvun alussa ei ymmärtänyt tai aliarvioi kirkon roolin yhteiskunnan ja valtion elämässä. Kirkon uudelleen syntyminen kohtasi alussa huomattavia vaikeuksia.
Kirkon yhteiskunnallinen rooli kävi selväksi 1993, kun venäläinen yhteiskunta löysi itsensä sisällissodan partaalta. Vain kirkolla oli riittävästi auktoriteettia hillitä tilannetta ja saada taistelevat osapuolet neuvottelupöytään.
Vuonna 1994 perustettiin hallituksen alainen uskontoasiain komissio ja vuonna 1995 presidentin alainen uskonnollisten yhteisöjen yhteistyöneuvosto. Siten kirkon ja valtion yhteistyö vakiintui vähitellen asialliselle pohjalle.
Keskivaiheilla 1990-lukua käytiin Venäjällä yhteiskunnallisesti vakavia keskusteluja uudesta omantunnonvapautta koskevasta laista. Kun laki vuonna 1997 tuli voimaan, se merkitsi monella tapaa kompromissia kirkon ja valtion välillä. Sen esipuheessa vakuutetaan, että valtiovalta tunnustaa ”ortodoksisuuden erityisaseman” Venäjän historiassa, kehityksessä ja kulttuurissa. Vaikka esipuheella ei ole lainvoimaa, niin se, että Venäjän valtio tunnustaa ortodoksisuuden erityisyyden ja tunnustaa kunnioittavansa maan perinteisiä uskontoja, on kirkolle tärkeää. Se on erityisen tärkeää sitä taustaa vasten, pitäisikö kristinusko mainita Euroopan unionin perustuslaissa.
Vuoden 1997 laissa on joukko puutteita ja heikkouksia. Se ei takaa suojaa perinteisille uskonnollisille arvoille, eikä se tarjoa mekanismia kirkon osallistumiselle uskontokasvatukseen, sosiaaliseen toimintaan jne. Lisäksi siitä puuttuu artikkeli, joka antaisi papistolle oikeuden lykätä armeijaan menemistä.
Kirkon ohjeistukset
Venäjän ortodoksinen kirkko hyväksyi juhlavuoden 2000 piispainkokouksessaan kirkon sosiaalisen toiminnan periaatteet, joissa kerrotaan selvästi kirkon suhteista valtioon.
Kirkko ei yritä sulautua valtioon, eikä se sekaannu julkiseen hallintoon tai vallankäyttöön. Samalla kuitenkin kirkko toivoo, että ortodoksisten uskovien (joita on väestöstä ainakin 80 prosenttia) edut valtiovalta ottaa huomioon.
Kirkko on lojaali valtiolle tiettyyn rajaan asti. Kirkon sosiaalisessa ohjeistossa sanotaan suoraan, että ”kirkko pysyy lojaalina valtiovallalle, mutta kaiken lojaalisuuden ylittää Jumalan käsky toteuttaa (kirkon) pelastustehtävää jokaisessa tilanteessa ja kaikissa olosuhteissa.” Kirkko voi kehottaa uskovia olemaan tottelematta valtion viranomaisia, jos he selkeästi vaativat tekemään syntiä. Onneksi Venäjällä on oltu toistaiseksi kaukana tällaisesta tilanteesta. Sosiaalinen ohjeisto viittaa kirkon ja valtion yhteistyöhön erilaisilla sosiaalisen elämän alueilla ja hahmottaa erityisiä aiheita tälle yhteistyölle. Niihin kuuluvat moraalin säilyminen yhteiskunnassa, henkinen, kulttuurinen, eettinen ja isänmaallinen koulutus ja niihin kasvattaminen, hyväntekeväisyys, yhteisten sosiaalisten avustusohjelmien suunnittelu, huolehtiminen armeijan ja lain täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten uskonnollisesta ja moraalisesta kasvatuksesta, rikosten ehkäisevään toimintaan osallistuminen, vankilatyö sekä sellaisten uskonnollisiksi tekeytyvien rakenteiden vastustaminen, jotka muodostavat uhan niin yksityisille ihmisille kuin yhteiskunnallekin.
Uskonnonopetuksen ongelma
Nykyään kirkon ja valtion suhteet kehittyvät moniin suuntiin. Nuorten kasvatuksessa meille on kerääntynyt huomattava kokemus kirkon ja valtion yhteistyöstä, vaikka siinä onkin vielä monia ongelmia. Aina 1990-luvun alusta alkaen ortodoksista kulttuuria on yleisesti opetettu varsin laajasti joillakin seuduilla ja kouluissa. Se on ehdottomasti vapaaehtoista ja lukujärjestyksen ulkopuolella tapahtuvaa opetusta. Tämän kokeilun tarkastelu on osoittanut, että oppiaineena se auttaa koululaisia kasvamaan moraalisesti, estää etnisiä riitoja sekä nostaa heidän kasvatuksellista tasoaan. Opetusministeriön yritys vuonna 2002 laajentaa tätä kokeilua koko maahan aiheutti voimakasta vastustusta joidenkin yhteiskunnallisten voimien taholta, jotka väittivät sen merkitsevän kasvatuksen klerikalisaatiota eli pappisvaltaa. Tuloksena oli, että tähän liittyvä korjaus lakiin tehtiin vuonna 2008, ja se teki ortodoksisen kulttuurin perustason opettamisen julkisissa kouluissa jokseenkin vaikeaksi. Patriarkka Kirill ja perinteisten uskontokuntien johtajat lähettivät heinäkuussa 2009 kirjeen presidentti Medvedeville pyytäen häntä ”auttamaan siinä, että historian ja kulttuurin opetukseen sisällytettäisiin kurssi perinteisistä uskonnoista – ortodoksisuudesta, islamista, buddhalaisuudesta ja juutalaisuudesta perustason akateemisina oppiaineina, jotka vanhemmat voivat valita lapsilleen.” Presidentti kannatti tätä esitystä. Tällä hetkellä monella suunnalla on menossa kokeilu, jossa ortodoksista kulttuuria opetetaan kouluaineena uudessa opetussuunnitelman osassa nimeltään ”uskonnollinen ja eettinen kulttuuri”, ja koululaisille tarjotaan kurssia joko yhdestä perinteisestä uskonnosta tai sekulaarista etiikasta.
Takavarikoidusta omaisuudesta
Kirkon omaisuuden suhteen tilanteessa ei ole tapahtunut suurta muutosta neuvostohallinnon päättymisen jälkeen. Useimmat luostareista ja kirkoista, lukuun ottamatta niitä, jotka on rakennettu viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana, omistaa valtio. Samoin asian laita on ikonien ja muun kirkollisen antiikkiesineistön osalta, jotka vietiin kirkoista bolsevikkikampanjoiden aikana, kun kirkolta takavarikoitiin sen arvoesineistö. Hiljattain kuitenkin eteni lakiehdotus uskonnolliseen käyttöön tarkoitetun omaisuuden siirtämisestä uskonnollisille yhteisöille. Mutta ilman ehtoja kirkon ennen vallankumousta takavarikoitua irtainta tai kiinteää omaisuutta ei haluta luovuttaa. Toisin sanoen mitään hyvitystä ei ole tiedossa. Kuitenkin kirkko on sitä mieltä, että sen neuvostovallan aikana takavarikoitu irtain tai kiinteä omaisuus tulisi palauttaa ilman korvausta, ei lunastamisen tai vuokraamisen avulla, niin kuin nykyinen laki sitä edellyttää.
Venäjän lainsäädäntö takaa merkittäviä veroetuja uskonnollisille organisaatioille. Ne ovat vapaita maaverosta uskonnollisten rakennustensa alla, mutta tätä ei sovelleta muihin kirkon käyttämiin tai omistamiin maa-alueisiin. Uusi lainsäädäntö ei anna uskonnollisille yhteisöille oikeutta rajoittamattomaan ja vapaaseen maankäyttöön, niin kuin oli laita ennen. Valtio tarjoaa kirkolle mahdollisuuden lunastaa tai vuokrata käyttämänsä maat, mutta kirkko pitää sitä epäreiluna vaatimuksena, koska neuvostovalta takavarikoi mielivaltaisesti kirkon maat, ja siksi ei ole oikein maksaa niistä markkinahintaa.
Sotilassielunhoito
Kirkon ja valtion yhteistyössä armeijan piirissä on nykyään suuria puutteita. Moraalisten ja hengellisten auktoriteettien, jotka voisivat hoitaa sotilaspappien tehtäviä, puuttuminen armeijan yksiköiden piiristä on johtanut tänä päivänä moniin vakaviin tilanteisiin armeijan joukko-osastoissa. Tietoisina epäonnistumisestaan ratkaista ongelmiaan sotilasjohtajat ovat lähestyneet perinteisiä uskonnollisia organisaatioita, ensi sijassa ortodoksista kirkkoa, johon ainakin 70 % armeijan väestä kuuluu. Tänä vuonna on astunut voimaan uusi laki, jossa kirkon papisto, kuten myös mullat ja rabbit, otetaan kokoaikaiseen palkkatyöhön armeijan yksiköiden henkilökuntaan ja sen päällystön avuksi kasvatustyössä. Toistaiseksi tämä kokeilu on ollut käytössä Pohjois-Kaukasuksella, mutta vuodesta 2011 alkaen se laajenee kaikkiin armeijan yksiköihin. Tämä asettaa kirkolle suuren tehtävän kouluttaa lukuisa joukko uutta sotilaspapistoa.
Nihkeää viranomaistoimintaa
Suurta huomiota on kiinnitetty sosiaaliseen työhön, kuten syrjäytyneiden ja nuorten äitien auttamiseen, syntymättömien lasten oikeuksien suojaamiseen, ilman vanhempiaan kasvavien lasten auttamiseen jne. Me pyydämme valtiovaltaa auttamaan kirkkoa sen sosiaalisessa hyväntekeväisyystyössä. Monissa tapauksissa kirkko saa tätä apua, vaikkakin jotkut viranomaiset yhä uskovat, että jos Venäjä on sekulaari valtio, myös kirkon palvelutyön sen puitteissa tulisi rajoittua kirkkoihin ja niiden ympärillä olevaan aitaan. Viime vuosina jotkut viranomaiset, yrittäessään suojella sitä, minkä he ymmärtävät hyvin tyypillisellä tavalla ”lastenoikeuksiksi”, ovat yrittäneet sulkea lasten orpokoteja sillä tekosyyllä, ettei niillä ole riittävästi taloudellisia varoja. He pyrkivät unohtamaan, että ensinnäkin lapset tarvitsevat jatkuvaa rakkautta, hyvänä pitämistä ja huolenpitoa – sellaista, mitä on vaikea odottaa valtio-omisteisilta orpokodeilta ja vähiten niiden virkailijoilta, ja toiseksi, valtion tulisi antaa taloudellista tukea orpokodeille, joiden on itse löydettävä keinot toimeentulonsa hankkimiseen, vaikka niiden kantama taakka kuuluisi itse asiassa valtion tehtäviin.
Tällä hetkellä kirkko suorittaa laajaa avustustyötä auttaessaan köyhiä. Tähän liittyen kirkko suuntasi huomattavia summia niille, jotka joutuivat kärsimään menneen kesän metsäpaloista. Merkitykseltään pieni ei myöskään ole se hengellinen tuki, jota papisto antaa vaikeuksissa oleville tai yllättävään ahdinkoon joutuneille. Näihin liittyen kirkko toimii yhteistyössä valtiovallan kanssa, vaikka yhteistyö onkin vielä riittämätöntä.
Suhteiden uusi perusta
Venäjän valtio poikkeaa joistakin Euroopan valtioista siinä, ettei se pidä tehtävänään sekularisoida julkista tietoisuutta ja pakottaa kirkkoa askartelemaan vain yksityisten ihmisten parissa. Valtiojohto tunnustaa sen tärkeän roolin, joka ortodoksisuudella on venäläisen yhteiskunnan muovautumisessa ja ihmisten elämässä, ja he myös osallistuvat henkilökohtaisesti kirkon toimintaan ja tukevat sitä.
Kuitenkin kirkon ja valtion yhteistyö nykypäivän Venäjällä on hajanaista ja epäsystemaattista. Valtion ja kirkon suhteista puuttuu yhä selvä toimintamalli. Samalla tavoin kuin 1990-luvulla, niin nykyäänkin kirkon ja valtion suhteet ovat jatkuvasti sopimusluonteisia ja riippuvaisia sopimusten olemassaolosta kirkollisten rakenteiden ja tiettyjen hallinnon tahojen ja instituutioiden välillä. Mutta enää kirkko ei tule toimeen vain sopimuksiin perustuvien suhteiden avulla tai hyvien tarkoitusten, keskinäisten myönnytysten ja pieniin askeliin perustuvan lähentymisen avulla – kaikki nämä ovat subjektiivisia ja siksi aikaan sidottuja ja muuttuvia. Näyttää siltä, että kirkon ja valtion on nyt aika perustaa suhteensa lujalle, viralliselle ja normaalille pohjalle. Tällä lainmukaisella perustalla kirkon ja viranomaisten kumppanuussuhteet voivat kehittyä hyödyttämään koko yhteiskuntaa, ilman että jonkun tietyn viranomaisen henkilökohtaiset mielipiteet pääsisivät vaikuttamaan kirkon ja valtion yhteisten asioiden hoitoon. Käytännössä tapahtuu usein niin, kun jokin hiippakunta, luostari, seurakunta tai kirkon instituutio onnistuu luomaan hyvät ja toimivat suhteet alue- tai paikallishallinnon kanssa ja pääsemään yhteistyösopimukseen niiden kanssa, että uusien johtajien ottaessa edellisten paikan nämä uudet toisinaan suhtautuvat huomattavasti viileämmin saavutettuun yhteistyöhön.
Venäjän kirkon johtaja, patriarkka Kirill, tahtookin nyt kohottaa kirkon ja valtion suhteet uudelle tasolle. Kirkko haluaa siirtyä pelkästä kumppanuudesta tietyillä sosiaalisilla aloilla systemaattiseen yhteistyöhön valtiovallan kanssa koko venäläisen yhteiskunnan hyödyksi.
Metropoliitta Hilarion
Esitelmä katolis-ortodoksisen foorumin kokouksessa Rhodoksella 19.10.2010 |
Etusivu
