Veisut kirkon opetuksen jakajina
(Analogi 6/2010)
Syksyn aikana maatamme on erityisesti tiedotusvälineiden kautta kuohuttanut kiivas keskustelu valtionkirkkojen asemasta ja kirkkojen dogmaattisesta ja eettisestä opetuksesta. Monet uskonveljet ja -sisaret ovat minulle esittäneet epätietoisuutensa siitä, miten ortodoksinen kirkko milloin mistäkin asiasta opettaa.
Vanhoina aikoina, kun kirjoja ei taloudellisista syistä ollut vielä yleisesti saatavilla, tärkein kirkon opetuksen väline oli hymnografia eli veisurunous. Homiliat eli kirkkoisien puheet toimivat usein varsin paikallisesti, kun taas samoja hymnejä käytetään ympäri maailmaa ortodoksisissa kirkoissa.
Hymnografisen tradition aloittivat kirkkomme itäisillä alueilla, erityisesti Antiokian seudulla, harhaoppiset julistaakseen omaa propagandaansa. Tähän ortodoksinen kirkko vastasi omilla veisuillaan, jotka julistavat puhdasta, ortodoksista uskoa. Ne on siis ladattu täyteen kirkon teologista ja dogmaattista opetusta – erityisesti sellaista “suullista” traditiota, joka ei ole löytänyt tietään kanoneihin tai Raamattuun.
Oma väitöskirjani käsittelee Jumalansynnyttäjän temppeliin tuomisen juhlan (21.11.) hymnografiaa. Tämä juhla on hyvä esimerkki kirkon opetukseen tärkeänä kuuluvasta tapahtumasta, johon liittyvää dogmatiikkaa ei lukija löydä Raamattua tai kanonikokoelmia selaamalla. Juhlan hymnografia perustuu apokryfiseen Jaakobin protoevankeliumiin, joka ei kuulu Uuteen testamenttiin. Niinpä tärkein juhlaan liittyvän teologian välittämisen media on ollut hymnografia.
Kirkkoveisut kertovat kirkon historiallisista tapahtumista. Ne avaavat näkökulmia myös kirkon etiikkaan ja ovat toisinaan uskovan suulla esitettyjä rukouksia Luojan puoleen. Eettisistä opetuksista hyviä esimerkkejä ovat paastostikiirat, joissa kuvataan todellisen paaston luonnetta. Hymnografia myös tulkitsee kirkon teologiaa ja toisinaan selittää kanonien dogmaattista ilmaisua. Esimerkiksi kolminaisuustroparit, joissa analysoidaan kirkolliskokousten laatimia kolminaisuusdogmia eri sanoin ja vertauskuvin, auttavat uskovaa käsittämään paremmin Kolminaisuuden luonteen. Samoin Jumalansynnyttäjän tropareissa ja stikiiroissa, joita usein liitetään veisuryppäiden loppuun, julistetaan Marian asemaa kirkon pelastushistoriassa Kristuksen inkarnaation osana.
Veisujen tärkeää antia ovat myös allegoriset – vertauskuvalliset – ja typologiset – kahden tapahtuman tai ilmiön, yleensä Uuden ja Vanhan testamentin yhteyttä korostavat – ilmaisut. Lähestyvän joulujuhlan teksteissä niitä on runsaasti. Esimerkiksi jouluaaton aamupalveluksen kanonin 5. veisussa annetaan allegorinen merkitys itämaan tietäjien kantamille lahjoille: “Mirhan kautta he kuvaavat kuolevaisuuttasi, kullan kautta kuninkaallista valtaasi ja suitsukkeen kautta kaiken voittavaa jumaluuttasi.” Toisaalta taas aatonaaton aamupalveluksen kanonin 9. veisussa lauletaan: “Betlehem aukaisee Eedenin ja sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, ihmeellisesti lihaan tullut saapuu luomaan uudelleen Aadamin.”
Suomen seurakunnissa on valitettavaa, että jumalanpalveluksia lyhennetään erityisesti stikiiroiden ja muiden vaihtuvien tekstien osalta runsaasti. Näiden tekstien kuulumattomuus lienee myös yksi siihen, miksi kirkon opetus edelleen jää usein vieraaksi myös jumalanpalveluksiin usein osallistuville uskoville. Onneksi kuitenkin liturginen tekstistö on helposti saatavilla esimerkiksi ortodoksi.net-sivustolla.
Toivokaamme siis, että joulunajan palveluksissa tarjottaisiin uskovien kuultavaksi myös kirkkomme rikas hymnografinen traditio. Rauhallista joulupaaston ja Kristuksen syntymäjuhlan aikaa kaikille Analogin lukijoille!
Jaakko Olkinuora |
Etusivu
